Lauantaina oli päätetty vuosikokouksessa pevisaan tehdä tiukennuksia. Sinällään kannatan muutosta, joten sen osalta ei harmita etten päässyt mielipidettäni asiaan sanomaan. Terve koira on kuitenkin kaikkien etu, niin kasvattajien kuin omistajienkin. Eläinlääkärit tienatkoon jatkossa ennaltaehkäisevää työtä tehden ja tapaturmia hoitaen.

Me oltiin Awan kanssa lauantaina agility-päivillä saamassa oppia Lotta Vuorelalta ja Laura Isohannilta. Ensin olin kuunteluoppilaana alkeisryhmän opinnoissa ja sain sieltäkin muutaman hyvän ajatuksen mukaani. Tositoimiin päästiin sitten hieman pidemmälle edenneiden kanssa (alkeis-jatkotaso) ja meidän treenit aloitettiin renkaan kanssa. Oli niin hyvä rengastreeni, että sitä pitää kyllä kokeilla ihan meidän omallakin kentällä, kunhan saan vaan jostain apuohjaajan treeniin mukaan. Tällä treenillä päästään todella nopeasti ja varmasti pitkälle tuon renkaan kanssa! Saadaan varmuutta ja nopeutta siihen. Itse rataharjoituksessa opeteltiin lähinnä valsseja. Vähän olisi tehnyt mieli kokeilla itse takaa leikkausta, mutta jostain syystä päädyin kuitenkin valssaamaan koko radan läpi. Rata sinällään oli aika haastava meille; 18 estettä sisältäen hyppyjä, putkia, muurin ja pituuden. Saimme kuulla saman kommentin kuin oman ryhmän treeneissäkin: mun pitää päästää koira kauemmas suorittamaan rataa kun se kerran sen itse osaa. Eli ohjaaja-raukka tarvitsee lisää itseluottamusta ja luottamusta koiraan. Awalla on sen verran vauhtia, että pidemmälle irrotessaan siitä saa huimasti vauhtia radan suorittamiseen. Se on kuitenkin varsin hyvin kuulolla, eikä karkaile ympäri kenttää (mitä nyt viimeinen takaa kierto hypylle radan toiseksi viimeisellä esteellä sai sen unohtamaan, että rata on vielä kesken. Edes kertaus ei saanut Awaa muistamaan, että radalta ei poistuta, vaikka kentän laita tuleekin noin lähelle.

Ehkä koirat tänään sitten vuorostan arvostivat pitkää iltalenkkiä. Ainakin alun energisen sähläämisen jälkeen ne selkeästi putosivat Ceasar Millanin mainostamaan vaellusmodiin ja lenkki alkoi sujua nautittavasti minunkin osalta. Tosin tällä kertaa mulla oli itselläni hyvää seuraa puhelimen välityksellä. Tykkään enemmän kimpassa lenkkeilystä kuin yksin tarpomisesta, koska samalla voi parantaa maailmaa ja tuulettaa omaa mieltään. Tänään jutut oli hyviä ja seura mukaavaa, mutta odotan sunnuntaita kun päästään metsään revittelemään isolla porukalla.

Nyt koirat saavat järsiä kovia puruluita ja mä siirryn telkun ääreen katsomaan Kuorosotaa ja katsomaan osaisinko viimeinkin päättää mikä kuoroista on lopullinen suosikkini.

“Life is like a box of chocolate. You never know what you’re gonna get.” (Forrest Gump)

Näistä naarmuista kaikki lähti liikkeelle.

Elämä pyöri lääkityksen, koiran seurannan ja lääkärikäyntien jälkeisten puheluiden odottamisien ympärillä. Jokaisella kerralla mentiin suurin toivein lääkäriin ja seuraavat pari päivää odoteltiin paniikinomaisen toivon kera puhelua, joka kertoisi onko tilanne parempi kuin kuukautta aikaisemmin. Nyt onnekseni voin todeta, että Awa on terve ja elossa. Mutta kuinka pienestä kaikki olisikaan ollut kiinni…

Viimeisen kahden vuoden aikana on saanut todeta, että elämä tuo tielleni juuri sitä mitä tarvitsen vaikka saadessani en sitä vielä välttämättä tiedosta tarvitsevani. Juuri kun Awa oli sairastunut sain työpaikallani mahdollisuuden lisäansioihin ja parempiin työaikajoustoihin. Ilman niitä mulla ei olisi ollut mahdollisuutta rahallisesti ja ajallisesti hoitaa Awaa terveeksi. Ja mikä etiäinen oli minut saanut vuosia aikaisemmin ottamaan vakuutuksenkin niin, että vakuutuskausi katkesi juuri siinä kohtaa kun vuosittainen korvaussumma oli täyttymässä (noin 100€ jäi käyttämättä siitä kaudesta). Ja ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että tajusin viedä koiran ajoissa tutkittavaksi  ja ystävänäni on eläinlääkäri, joka osasi  ja rohkeni heti alkuun epäillä oikeaa tautia. Mikäli me olisimme toimineent viikonkaan myöhässä mulla ei ehkä olisi Awaa, sen verran hurjaa luettavaa oli ensimmäiset verikoetulokset.

Paria vuotta aikaisemmin mulla oli haaveena aloittaa agility Awan kanssa. Aloitus siirtyi, koska sopivaa koulutusryhmäpaikkaa ei löytynyt ja sen jälkeen kasvattaja päätti käyttää oikeutensa ja astuttaa Awan. Ja kun vihdoin viimein sain koiran kotiin, niin se sairastui ja taas saimme siirtää haaveemme agilitystä historiaan. Välillä epäilytti suuresti tuleeko tuosta koirasta enää mitään. Kiitän tuesta ja myötäelämisestä Saria ja Tiinaa sekä metsälenkkiystäviäni (Tuuli, Salla ja Nina), jotka jaksoivat kerrasta toiseen kuunnella kuinka minä vuoroin herättelin toiveita Awan selviämisestä ja seuraavalla kerralla mietin onko mun pakko luovuttaa ja tehdä viimeinen palvelus vai sinnitelläänkö vielä hetki. Ja se peruskysymys: koska on oikea hetki tehdä rakkaalle lemmikille se viimeinen palvelus?

Awa kuitenkin halusi elää ja lopulta lähes päivälleen vuosi sairastumisensa jälkeen Awa sai viimeisen pillerinsä ja todettiin terveeksi. Ja välittömästi tämän jälkeen me päästiin agilitykoulutusryhmään. Karsintatilaisuudessa oli yli 100 koirakkoa, joista vain 30 sai kouluspaikan ja me oltiin yksi niistä. Seuraava tavoite voisi olla se, että pystymme suorittamaan kaikki kentällä olevat esteet ja uskaltaisimme epäviralliselle hyppyradalle kisaamaan. Sen pidemmälle en uskalla edes haaveilla. Hauskaa pidetään niin kauan kun sitä kestää, sen jälkeen suuntaamme taas kohti uusia haasteita.

Viimeiset pari vuotta ovat opettaneet minulle paljon. Niin stressin hallintaa kuin luottamusta siihen, että kaikella tapahtuvalla on syynsä. Vastavirtaan uiminen ei välttämättä auta kuin hidastamalla kehitystä, siispä miksi potkia vastaan kun helpommalla pääsee soljuessa tapahtumien mukana. En tosin koskaan ole ollut kovin sopulilaumaan sopeutuva yksilö, vaan ennemminkin omia polkujani tallaava… ilves?

Tämän syksyn ja ilmeisesti tulevan talvenkin teema näyttää olevan odottaminen, useammallakin rintamalla. Mun hermorakenteellani se tosin tulee olemaan pitkä ja piinallinen kausi. Odotan, että ne kuuluisat Jotkut Muut tekee päätöksensä mun elämästäni, jotta voin itse toimia annettujen päätösten pohjalta. Tässä odotellessa sijaistoimintona varmaan tulee jatkettua elämäntaparemonttia, johonkin se turhautuminenkin pitää purkaa kun ei uskalla ottaa riskiä, että painostan liikaa sitä Jotain Muuta ja pahennan omalla toiminnallani lopputulosta. Pahinta on se, kun lopulta asioita miettiessään (ja sitä miettimisaikaa on nyt ihan liikaa) ei enää itsekään tiedä mikä olisi ihanteellinen lopputulos. Tiedän mitä haluaisin, mutta onko se lopulta kuitenkaan hyväksi kokonaisuuden kannalta? Miksi ei vain voisi olla tylysti itsekäs ja ottaa sen mitä haluaa ja vähät välittää siitä mitä muut ovat valmiita vapaaehtoisesti tarjoamaan?

Ja nyt mä tuolla edellisellä lauseella sitten tuhosin koko eilisen päivän sanomani. Ehkä minunkin on aika tunnustaa olevani välillä ihan tavallinen itsekäs ihminen.

Ei tämä riitä, ei se tähän jää
Sun seuraavaan elämään
Aion myös löytää
En siitä suostuisi häviämään
Aioin löytää tieni sinun uuteen elämään

(JK: 1 – 2 – 3a -4 – 5a – 6 vai 1a -2 -3a -4 – 5 – 6 ?)

… näkymätöntä työtä ei arvosteta? Rotuyhdistyksen lehti hankkii juttunsa, kirjoittaa ne, taittaa ja painaa lehden ihan itse. Eihän siihen meitä ihmisiä tarvita. Se on kiva sitten arvostella sitä kuinka tylsää on lehteä lukea, mutta itse ei olla valmiita osallistumaan lehden tekoon, koska ”eihän me osata kirjoittaa” – niin ette, mutta arvostelevia kirjoituksia kyllä osataan tehdä. Miksi ei siis ihan oikeitakin juttuja? Tunnustan, että omalla kohdalla takki alkaa olla aika tyhjä ja niinpä palstani lienee aika siirtyä historiaan ellei jostain mystisestä paikasta sille löydy jatkajaa. Eihän sitä ole pahemmin hakukuttu, mutta ei myöskään kehuttu, joten en koe palstan eteen työskentelyä enää mielekkäänä. Saatu ilo nähtyyn vaivaan verrattuna ei enää omalla mittapuullani ole kannattava yhtälö. Vai onko tässä syynä se, että olen ottanut jutun aiheeksi niin raskaan aiheen, että sen kirjoittaminen on kerta kaikkiaan ylivoimainen tehtävä… Aika näyttää tuleeko siitä sydänverellä kirjoitetusta jutusta ikinä mitään. On paljon helpompaa kirjoittaa henkilöistä ja asioista, jotka eivät ole liian lähellä.

… joidenkin on pakko harrastaa muiden harrastuksien järjestämistä. Aika monella järjestöaktiivilla on kotona oma koira tai useampi. Näitä tapahtumia järjestäessä on vaan pakko jättää se oma koira(t) kotiin, jotta saa muille tehtyä tapahtumat tai houkutella/kiristää joku tuttu esittämään ja huoltamaan oman koiran. Silloin se vielä menee jos muut lähipiiristä ei ole mukana tapahtuman järjestämisessä, mutta kuka hoitaa kaveriporukan koirat, jos jokainen heistä tekee täyden työpäivän tapahtumaa järjestäessä. Ja esimerkiksi ihan jääviyssyistä ei tuomarin yhteyshenkilöt voi tuoda itse omia koiriaan arvosteltavaksi.

.. koirajärjestöaktivistin täytyy mennä toisen yhdistyksen tapahtumiin päästäkseen osallistumaan omalla koirallaan. Ja esimerkiksi agilityseuran koulutukseen osallistuvan tarvitsee yleensä tehdä tietty määrä talkootyötä kyseisen yhdistyksen hyväksi, joten tämä toisessa porukassa jo aktiivinen harrastaja joutuu vielä uudelleen tekemään talkootöitä päästäkseen itse osallistumaan oman koiransa kanssa.

Aikanaan yksi toisen rotujärjestön paikallisosaston puheenjohtaja sanoi minulle, että aina on olemassa niitä jotka tekevät ja sitten niitä, jotka kulkevat perässä arvostelemassa jälkeä.  Johtuuko se nykyisestä omaan napaan tuijottamisen hyväksymisestä vai yleisestä ahneudesta, että enää ei osata ajatella sitä mitä hyvää voisi saada vapaaehtoisesti kunhan itse ensin antaa pienen panoksen toiselle. Luin vähän aikaa sitten yhden menestyvän nuoren liikemiehen haastattelua ja hän kertoi, että heille on oikein opetettu uusi ajatusmalli. Enää ei ajatella sitä mitä voisi hyötyä uuden ihmisen tapaamisesta vaan mitä hyvää voisi itse antaa tälle uudelle tuttavuudelle. Lyhyesti siis: Miksi me yritämme ottaa väkisin sen, mitä toinen olisi valmis antamaan meille vaihtovaluuttana hieman myöhemmin. Ei enää kaikki tänne heti –ajattelua vaan käännetään ajatukset siihen miten saadaan hyvä kiertämään.

Ehkä se hymy, jonka annamme vastaantulijalle saa hänet hyvälle tuulelle. Ehkä tämä vastaantulija hymyilee huomattaan seuraavalle henkilölle parantaen hänen päiväänsä. Ehkä paremmalle tuulelle tullut ihminen tekee viisaampia päätöksiä ja vaikuttaa taas positiivisesti muiden elämään. Jossain vaiheessa huomaat, että joku avaa sinulle oven kun kannat raskasta kassia tai päästää sinut edellään kassajonossa kun hänellä ei ole kiire ja sinulla on.  Tai ehkä tämä hymyn vastaanottanut ihminen on yksinäinen ja uskaltaa näin tulla puhumaan kanssasi ja te tutustutte paremmin. Hänellä saattaa olla lahjoittaa jotain mitä tarvitset, mutta et tulisi koskaan tietämään sitä ellet olisi itse suonut hänelle sitä ensimmäistä hymyä.

 Arvosta itseäsi niin kuin arvostat läheisiäsi ja ennen kaikkea arvosta läheisiäsi. Ota opiksesi vastoinkäymisistä, mutta älä siksi ala pelätä tulevaa. Elämä on kuin peili, se hymyilee takaisin jos itse hymyilet sille – tosin joskus sen hymyn esiin houkutteluun menee hieman enemmän aikaa.
(Tämän piti olla koira-aiheinen juttu, mutta tulipahan eksyttyä lahjakkaasti aiheesta. )

Valeraskaus, tuo vihon viimeinen riesa. Onhan se omalla tavallaan huvittavaa ja suloista, kun narttu hoitaa pehmoleluja, mutta kun se osuu omaan laumaan niin hermo meinaa mennä. Nikki päätti sitten tosissaan, että se saa pentuja… ensin raavittiin pesää kasaan ja  löytyi yksi ihana road kill pehmo kannettavaksi. Siinä vaiheessa en vielä pahemmin kiinnittänyt asiaan huomiota, koska aikaisemmin se on vaan erittänyt maitoa, mutta ei hoitanut mitään. Sitten yhdestä tuli yllättäen neljä, jotka kasattiin sohvan nurkkaan ja maattiin vieressä. Välillä tökittiin kuonolla kun ne ei tajunneet olla eläviä. Awalle muristiin rumasti ja Awa totes, ettei tyttären tarvi hyppiä nenille vaikka olisi kuinka hormonit sekaisin. Myöskään aamukahviseuraksi ei enää tullut kuin Awa. Nikki nökötti sohvalla odottamassa sitä kun murot kolahtaa kippoon ja pikaista ulkoilua. Galastop sentään esti maidon erittymisen, mutta tuon pään resetointiin siitäkään ei ollut pika-apua. Nyt alkaa käytös vähän helpottaa, mutta onpa ollut melkoinen viikko. Ehkä siitä tulee ylihuolehtiva emo aikanaan, mutta muussa tapauksessa mä en kyllä jaksa katsella tuollaista käytöstä kahta kertaa vuodessa. Katsotaan nyt onko Awa samassa tilassa kuukauden kuluttua vai meneekö sillä helpommalla ohi.

 Awan kanssa ollaan palattu agilityn pariin. Ohjatuissa treeneissä saatiin taas läksyjä ja sunnuntaina käytiin sitten suorittamassa läksyjä. Lämmittelyksi otettiin jumppasarjaa muutama kerta alle ja sitten siirryttiin läksyjen pariin. Rengas tuotti niin paljon tuskaa, että olin jo luovuttaa ennen kuin sain onnistuneita suorituksia edes kahta peräkkäin varmistaakseni, että Awa todella on sisäistänyt sen mitä renkaan kanssa pitää tehdä. Toisena läksynä pyrittiin parantamaan ponnistustekniikkaa muurilla. Rakensin radan, jossa oli hyppy, muuri ja putki. Aloitimme treenit pelkällä muurilla ja seuraavaksi lisäsin putken vauhdittajaksi. Seuraava variaatio oli muuri – putki – muuri – hyppy eli lisää vauhtia ja kulmaa onnistukseen, jotta saadaan hypyn liitorata matalammaksi. Hyppy lopussa oli vain eteen irtoamista varten, jotta vauhti ei pysähdy muurin jälkeen. Tämä harjoitus oli Awasta hurjan hauska! Se jopa lähti suorittamaan putkea ”väärään” suuntaan saadakseen muurille vinon lähestymisen heti kun oma ohjaukseni oli hieman epäselvä. Aika tiukalla otteella sain viedä Awan putkelle saadakseni sen suorittamaan putken haluamaani suuntaan. Tämän jälkeen totesin, että muut kerrattavat asiat jätetään toiseen kertaa ja lähdetään kotiin hyvällä mielellä. Back-on-track Awalle niskaan ja rento kävelylenkki ennen kotiin autoilua.

Oma mieli oli loistava onnistuneiden treenien jäljiltä ja syksyinen ilmakaan ei ollut hassumpi siinä vaiheessa. Kehä III:lla ihmettelin ruuhkautunutta liikennettä ja lopulta syyksi paljastui ihmisen jonottavan Ikeaan ostoksille! Eikö ihmisillä oikeasti ole pyhäpäivänä muuta tekemistä kuin shoppailu. Missä on kaikki ulkoilu ihanassa syyssäässä ja muuten vain rento lepopäivän vietto?

Käväistiin taas Toholammilla sukuloimassa ja Tiina saapui poikien kanssa paikalle, niin päästiin perinteisesti juoksuttamaan koiria veljeni pelloille. Tämäkin perinne täyttää ensi jouluna 10 vuotta! Ensimmäisen kerran tämä toteutettiin joulun pyhinä 2001. Pakkasta oli mukavat -27′C ja kamerat jähmettyivät aika nopeasti. En muista onko mulla edes tallessa niiltä ajoilta yhtään kuvaa. Koirina meillä Tiinan kanssa olivat silloin veljekset Secret Affair’s Power of Three “Leksa” ja Secret Affair’s Plenty of Love “Masi”. Awa ja Pavelkin ovat sukua keskenään, vaikkakaan ei ihan noin läheistä ja nyt meillä on jälleen saman pentueen koirat nuorimmaisina.

Mutta hyvin näytti laumajärjestys perheessä muodostuvan. Paavo-isä antoi kurinpidolliset ohjakset Awalle, joka suvereenisti pisti perheen nuorison ojennukseen. Nikki ja Mitra leikkivät nätisti keskenään ja innostuivatpa vanhemmatkin välillä mukaan juoksemiseen vaikka jättivätkin painimisen vähemmälle.

Ja mukaan myös sivukuvia. Taka-alalla Mitra ja edessä Nikki. Toisessa kuvassa Pavelin pää sekä sporttieksi muuntautunut Awa. Tässä alkaa jo vähän näkyä Awan agilityharrastuksen kautta hankittujen lihaksien muotoutuminen.

Nyt on molempien omien koirien juoksut kärsitty ja päästään viimein hormoonihirviöistä eroon ja normaaliin elämänrytmiin treeneineen ja kimppalenkkeineen. Torstaina olisi tarkoitus jatkaa Awan kanssa agilityryhmässä siihen asti kun ulkona kelit antaa myöden turvallisesti treenata. Nikkin treenit saavat odottaa siihen asti että saan oman käteni kuntoon, sen kanssa kun yksikätisenä ei oikein mitään pysty tekemään toisin kuin Awan kanssa pystyy.

Kaikki tämän päivityksen kuvat ©Tiina Kankaanpää.

ps. Päivitin myös molempien koirien omia sivuja.

Ilmoitin Awan agilityn alkeiskurssille ja Nikkin tokon alkeiskurssille. Kummallakin oli ohjatut treenit kerran viikossa, päälle omat treenit ja Collieyhdistyksen toiminta. Jossain välissä piti tehdä kotonakin jotain ja töissäkin tarvi näyttäytyä.  Nikkin toko teettää todellakin töitä ja mun pinnaa pitää kehittää huomattavasti sekä saada itselle nopeutta oikein palkkaamiseen.

Awan agility-ura alkoi oikeastaan jo ennen alkeiskurssia kun ilmoittauduimme mukaan koulutusohjaajien kouluttamispäivään harjoitusoppilaiksi. Siellä opeteltiin hyppyjä ja erilaisia esteitä. Olimme siis kokeilleet jo normaalin renkaankin kontaktien lisäksi ennen kuin alkeiskurssi alkoi. Alkeiskurssin käsittelykoetta jännitettiin aika paljon, mutta onneksi päästiin siitä läpi. Ja koko kurssi oli loistava! Awa tykkäsi ja rohkeasti suoritti sellaisia tehtäviä, joiden suorittaminen mua hieman epäilytti. Treenaaminen on ollut kivaa ja edistyttykin ollaan varsin mukavasti. Suurimmat ongelmat meillä on tällä hetkellä keppien aloittaminen oikealle käännyttäessä (vasen sujuu hyvin) ja mun pitää saada enemmän etäisyyttä Awaan kontakteilla. Pieniä on siis suuret murheemme, mutta varsin oleellisia koko radan suoritusta ajatellen.

Toinen mahdollisuus harjoitusoppilaana toimimiseen oli tänään. Ilmoitin meidät mukaan, koska nyt pitkällä kesätauolla on mukava päästä ohjattuihin treeneihin ja koulutuksessa kuitenkin saa lähes 30min ohjattua treeniä aika vaikeissa asioissa. Tämän päivän teemana meidän kouluttajaoppilailla oli hyppypaikan merkkaaminen ja pakkovalssi sekä jaakotus. Kaikki tehtävät siis olivat mulle täysin outoja, joskus olin kuullut pakkovalssista, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaa.  Pakkovalssi olikin yllättävän helppo juttu meille, joskin mun vasemman puolen ohjaus on edelleen hankalampaa kuin oikealta tapahtuva. Jaakotus olikin sitten huomattavasti haaseellisempi tehtävä, mutta selvittiin siitäkin lopulta kunnialla läpi. Ja nyt ollaan taas hieman pidemmällä kuin muut ryhmäläisemme, kun syksyllä koulutukset jatkuvat.

Tarkoituksena on nyt jatkossa omissa treeneissä tehdä noita vaikeita yksittäisesteitä ja lopuksi palkita koira useamman esteen radalla. Viime aikoina ollaan radan pituudeksi tehty 6-7 helpohkoa estettä, joissa kikkailu tulee mun ohjauskuvioiden hajoittelusta.

Awan olisi hirveästi tehnyt mieli päästä osallistumaan näyttelyyn, mutta tällä kertaa joutui tyytymään hetkittäiseen hallissa hengailuun ja yksityisposeeraukseen Tiinan kameralle. Tosin edellisen päivän tuomari tuli katsomaan Awan kuvaamista, mutta ei kommentoinut tilannetta mitenkään joten mielipide jäi epäselväksi. Harmitti aivan vietävästi ettei Awalla ollut oikeutta osallistua näyttelyyn… ehkä sitten kesäkuussa päästään kehänauhojen sisäpuolellekin.

Kyllä Awa vielä osaa poseeraamisen, vaikkakin korvat on “lomalla”. Tästä kuvasta näkeekin hyvin kuinka Awa on kuntoutunut viime kesästä.

Lihaksia aletaan tehdä lisää heti kunhan kelit päästää meidät metsälenkille ja mun nilkka paranee siihen kuntoon, että pidempiä lenkkejä voidaan tehdä. Karva on sentään alkanut jo kasvaa ettei tarvitse kotona mitään kaljurottaa katsella.

Tähän loppuun vielä Bev Whiten arvio Nikkistä tältä päivältä:

Nice neck and body. I would like her a little smaller and more feminine. Very good angulation. Her head is quite nice, I would preffer softer expression. Her rear movement needs to settle. She was moving too close. (Tricolor-PN4)

Kilpailuluokkana juniorit ja tuomarina Bev White, Iso-Britania.

Nice bitch but too big. Head is too heavy and expression could be softer. Very good angulations. Super neck. Moves with hocks too close together.  Arvosana H.

Ensimmäkin Tehobaktin syöttäminen ei ollut hyvä ratkaisu. Se ilmeisesti esti kortisonin imeytymistä, koska Awan veriarvot heikkenivät varsin rajusti kuukauden aikana. Keskusteltuani eläinlääkärimme kanssa päädyttiin jatkamaan lähes entisellä annostuksella ja jättämään täysin Tehobaktin antaminen. Tilalle tuli tarvittaessa annettava Canicur Pro. Jo kahden viikon jälkeen veriarvot olivat kohonneet huomattavasti, vaikka kortisoniannosta ei nostettu lainkaan.

Samaisella lääkärikäynnillä Awa alkoi hilseillä ihan hirveästi ja näyte otettiin välittömästi ja siitä löytyi hilsepunkki. Päädyimme lääkitsemään sitä ulkoisesti Strongholdilla, ettei Awan maha rasitu yhtään enempää. Annan siis 3 annosta Strongholdia molemmille koirille 2 viikon välein.

Veriarvojen parannuttua Awa on tullut todella leikkisäksi ja energiseksi. Remmilenkit on välillä yhtä tuskaa kun Awa haastaa Nikkiä leikkimään ja riehuu kuin pahainen pentu. Joskus tuntuu, että Nikki on vanhempi kuin Awa, ainakin käytöksen perusteella. Tosin osan Nikkin käytöksestä varmastikin selittää sen ensimmäiset juoksut.

Nikkin juoksujen ja tuon hilsepunkin takia ollaan oltu eristyksissä lähes kuukausi. Pari kertaa ollaan nyt tavattu tuttuja narttuja, mutta uroksia ei olla nähty kuukauteen. Parhaani mukaan olen pyrkinyt juoksuttamaan koiria umpihangessa, jotta saisivat purkaa pahinta turhautumistaan. Metsässä on varmaan metri lunta ja mulla on ollut koko kuukauden auton kanssa ongelmia, joten kunnollisille pitkille metsälenkeillekään ei olla päästy ja koirapuistot on olleet täysin kiellettyjen listalla.

Nikkin kanssa kävimme syksyllä pentukurssin ja nyt olen parhaani mukaan yrittänyt jatkaa kouluttamista kotona. Ollaan opeteltu ohituksia (Nikki näyttää olevan varsin pehmeä koira, koska yksi paha jättää aika pitkät jäljet jos se tulee ulkopuolelta vaikka kestääkin mun komentamista) ja ulkopuolisiin ärsykkeisiin reagoimattomuutta. Tietyt asiat on edelleen hillittömän pelottavia (henki pihisten kiskovat vastaantulijat erityisesti), mutta edistystä on tullut pienin askelin lähes kaikkialla.

Paksu lumi ei tunnu Nikkiä haittaavan, sinne se kiipeää umpihankeen ja pyörähtää itsellensä tasaisen alustan tarpeiden tekemistä varten. Awasta se näyttää olevan aika ällöttävä ajatus. Vastaavasti Awa juoksee kepin perässä vaikka metrisen lumivallin läpi ja Nikki odottaa, jotta Awan tekemä ura on tarpeeksi helppo kulkea… Jälleen mulla on siis kaksi koiraa, joiden luonteet eroavat selkeästi toisistaan vaikka niissä on paljon samaakin.